LAPSET JA NUORET ANSAITSEVAT TULEVAISUUDEN JA TOIVON
Olen huolissani lasten ja nuorten lisääntyneestä pahoinvoinnista. Mielenterveyshäiriöt ovat nousseet yhdeksi merkittävimmistä nuorten terveysongelmista; jopa joka neljännellä nuorella on sellaisia mielenterveyden häiriöitä, joihin he tarvitsevat apua (THL/Nuorten mielenterveyshäiriöt). On uupumusta, masennusta, ahdistusta, traumaperäisiä stressihäiriöitä, pakko-oireita, syömishäiriöitä, päihdeongelmia ja itsetuhoisuutta. Meillä on myös enenevissä määrin lapsia ja nuoria, jotka eivät halua, pysty tai jaksa tulla em. syistä kouluun. He ovat suuressa vaarassa syrjäytyä.
Huolestuttavaa on myös se, että jonot avun piiriin ovat pitkiä ja perheitä pompotellaan usein paikasta toiseen, kun etsitään oikeaa hoitavaa tahoa. Oikeanlaista apua joutuu usein odottamaan kuukausia, jopa vuosia. Pääongelma on se, että vaikka mielenterveyspalveluiden tarve on viime vuosina räjähdysmäisesti kasvanut, ei resursseja ole kasvatettu. Näen ongelmia usein myös siinä, että palvelut ovat pirstaloituneet eikä kenelläkään ole välttämättä kokonaiskuvaa oirehtivan nuoren tilanteesta.
Olen opettajana tehnyt yhteistyötä kuraattorien, koulupsykologien, perheneuvolan työntekijöiden, terveydenhoitajien, tukihenkilöiden, terapeuttien, lastenpsykiatrien, lastensuojelun ja sairaalakoulun edustajien kanssa. Kaikilla näillä upeilla ammattilaisilla on aito halu ja kyky auttaa, mutta sama lapsi/nuori saattaa käydä kaikki em. tahot läpi samalla kun osapuolet täyttävät erilaisia lomakkeita ja lasta testataan monin eri testein. Kaikkeen kuluu aikaa ja rahaa ja perhe joutuu kulkemaan paikasta toiseen ennen kuin juuri oikeanlaista apua järjestyy. Nyt on ensiarvoisen tärkeää rakentaa mielenterveyspalveluihin sellaiset toimintamallit, joissa lapset/nuoret ja heidän perheensä eivät juutu pirstaleiseen palvelujärjestelmään. Myös koulutuspaikkoja olisi lisättävä, jotta mielenterveyspalveluiden ammattilaisia on tarpeeksi tulevaisuudessa.
Samalla kun palvelut pitää saada kuntoon, on yritettävä löytää myös ne juurisyyt, jotka aiheuttavat lapsillemme ja nuorillemme ongelmia. Miksi lapset ja nuoret ahdistuvat ja masentuvat? Miksi koulutyö tuntuu liian raskaalta? Mielenterveysongelmiin tulee puuttua ajoissa, jotta ongelmat eivät pahene ja jatku myös aikuisena. Varhainen puuttuminen säästää inhimillistä tuskaa, aikaa ja vaivaa sekä tulee lopulta myös yhteiskunnalle halvemmaksi.
Lasten ja nuorten ongelmat näkyvät luonnollisesti myös oppimistuloksissa. On järjetöntä, että samaan aikaan kun levottomuus ja erilaiset keskittymispulmat ovat lisääntyneet, on monissa kouluissa rakennettu avoimia oppimisympäristöjä ja muodostettu valtavia oppilasryhmiä. Samaan aikaan on ollut trendikästä luopua myös pulpeteista, ja lopputuloksena on levottomia ja meluisia ryhmiä, joissa oppiminen luonnollisesti kärsii. Olisi myös todella arvokasta, jos perheissä jaksettaisiin systemaattisesti rajoittaa ruutuaikaa, kerätä puhelimet pois ennen iltatoimia ja viettää enemmän aikaa yhdessä perheenjäseniä kohdaten ja aivan tavallisia arjen asioita yhdessä tehden.
Näen tärkeänä, että jokaisella oppilaalla on koulussa oma paikka ja oma luokkatila.
Näen tärkeänä, että jokaisella oppilaalla on koulussa oma paikka ja oma luokkatila. Opetusryhmät eivät saa olla liian suuria eikä inkluusiota saa käyttää säästökeinona. Tukea tarvitseville oppilaille on saatava oikeanlaista tukea, joka voi tarkoittaa myös pienryhmää tai erityisluokkaa. Opettajille tulee antaa työrauha ja liiallinen hankehumppa tulee unohtaa. On tärkeintä keskittyä oppilaiden aitoon kohtaamiseen, vuorovaikutustaitojen tukemiseen sekä perustaitojen opettamiseen: lukemiseen, kirjoittamiseen ja laskemiseen.
Kirjoittamani mielipidekirjoitus
Keski-Uusimaa -lehdessä 6.2.2023
Saamme lukea huolestuttavia otsikoita: Lasten ja nuorten pahoinvointi lisääntyy. Oppimistulokset laskevat. Lukeminen ei kiinnosta. Nuorten kunto laskee ja ylipaino kasvaa. Levottomuus kouluissa yleistyy. Kiusaamiseen on vaikea puuttua. Opetus- ja kasvatusalan henkilöstö uupuu.
Syitä näille huolestuttaville ilmiöille on monia. Niihin etsitään ratkaisuja moniammatillisissa työryhmissä, antamalla diagnooseja, määräämällä terapiaa, kuntoutusta, lääkitystä, tukiopetusta. Näitä toimia väheksymättä olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että yksi merkittävä syy näiden kaikkien ongelmien takana on kännykkä.
Monet lapset ja nuoret viettävät puhelimensa ääressä kaiken mahdollisen vapaa-ajan. Siinä jäävät ulkoilut, liikkumiset, lukuharrastukset, läksyihin panostamiset tai kokeisiin valmistautumiset armotta TikTokkien, Snappien ja Netflix-sarjojen jalkoihin. Moni roikkuu puhelimella aamuyöhön saakka, jolloin myös yöunet jäävät vähiin. Aamulla väsyttää, niskat ovat jumissa ja päätä särkee. Entä sitten koulussa? Alakoululaisilla puhelimet pysyvät vielä monissa kouluissa hyvin koulupäivän ajan repuissa, mutta viimeistään yläkouluissa kännykät alkavat olla todellinen ongelma. Opettajilta ja ohjaajilta kuluu valtavasti turhaa aikaa ja energiaa kissa-hiiri -leikkiin kännyköiden kanssa. Luurin vetovoima on vastustamaton ja se voittaa mennen tullen opettajan parhaimmatkin tuntisuunnitelmat. Monissa koulutehtävissä kännykkä on hyvä apuväline esim. tiedonetsintään, mutta liian usein näytöltä lipsahdetaan jonnekin ihan muualle.
Olen keskustellut useiden nuorten kanssa kännyköiden hyödyistä ja haitoista. Nuoret kertovat samaa, mitä monet tutkimustuloksetkin: erityisesti sosiaalinen media luo ahdistavaa riippuvuutta ja ulkonäköpaineita. Somekuvia katsellessa tekee mieli vertailla itseään muihin. Tulee riittämätön olo ja mieliala laskee. Loputonta kuva- ja videotulvaa tuijottaessa oma ulkonäkö ja oma elämä alkaa näyttäytyä tylsänä ja keskinkertaisena. Ja lopulta kun kännykän yömyöhään sulkee, on jäljellä syyllisyys siitä, että aikaa kului monta tuntia hukkaan. Ja se kouluprojektikin jäi tekemättä. Ahdistaa.
Toisaalta ilman kännykkää olisi vaikea elää. Kaverisuhteita solmitaan ja ylläpidetään viestittelemällä. On paine olla koko ajan tavoitettavissa ja jos haluat kuulua joukkoon mukaan, on känny oltava. Yhteiset puheenaiheetkin löytyvät pitkälti kännykän tarjonnan pohjalta. Sieltä löytyy toki myös paljon hyödyllistä, mukavaa ja inspiroivaa sisältöä. Monet nuoret kertovat kuitenkin haaveilevansa siitä, että olisivat saaneet elää aikakautena ennen älypuhelimia. Nyt se ei kuitenkaan tunnu enää edes vaihtoehdolta.
Suomessa lapset saavat älypuhelimen jopa viisi vuotta aiemmin, kuin muualla Euroopassa. Nykyisin 60 prosentilla 5-6-vuotiaista lapsista on jo oma puhelin. Ja viimeistään ekaluokan aloittaessa lähes jokaisella suomalaislapsella on oma kännykkä. Esimerkiksi Espanjassa lapsille annetaan puhelimet usein vasta 10–12-vuotiaana. Mielestäni alaluokkia käyvä lapsi ei tarvitse omaa älypuhelinta. Lasten käyttöön sopisivat esim. kellopuhelimet, joilla yhteydenpito onnistuu, mutta nettiin ei ole pääsyä. Yläkouluissa kouluhenkilökunnalla tulisi puolestaan olla oikeus kerätä kännykät pois koko koulupäivän ajaksi. Koulu on opiskelua ja aitoja kohtaamisia varten.
KRISTILLISET ARVOT OVAT SUOMEN HYVINVOINNIN PERUSTA
Kansamme hyvinvointi ja maamme siunaus on perustunut jo satoja vuosia kristillisiin arvoihin. Ne ovat kantaneet suomalaisia läpi vaikeiden aikojen ja ne ovat olleet se perusta, jolle pohjoismainen hyvinvointimme on rakentunut. Kristinusko on antanut kaikille ihmisarvon. Se on lopettanut lasten ja sairaiden heitteillejätön ja opettanut pitämään huolta köyhistä. Se on ollut avainasemassa myös koulutuksen kehittymisessä.
Olemme eläneet niin kauan kristinuskon vaikutuspiirissä, että olemme monesti sokeutuneet sille hyvälle, jota se on meille tuonut.
Yhteiskunnissa, joissa ei ole kristinuskoon perustuvia arvoja, ei myöskään ole toimivaa demokratiaa tai tasa-arvoa. Olemme nähneet 1900-luvun aikana, mihin kristinuskosta luopuminen ja sen täysi kieltäminen on johtanut ateistisissa yhteiskunnissa esim. Neuvostoliitossa, Kiinassa ja Natsi-Saksassa.
”Kristinusko, ei mikään muu, on perimmäinen perusta vapaudelle, omalletunnolle, ihmisoikeuksille ja demokratialle, länsimaisen sivilisaation tuntomerkeille. Vielä tänäkään päivänä meillä ei ole muita vaihtoehtoja. Me jatkamme itsemme ravitsemista tästä lähteestä. Kaikki muu on postmodernia jaarittelua.” - Jürgen Habermas
Kirjoittamani mielipidekirjoitus
Keski-Uusimaa -lehdessä 7.11.2022
Taas on se aika vuodesta. Suomen opettajat väittelevät kiivaasti siitä, voiko seimikuvaelmaa esittää koulun joulujuhlissa. Hyvin monen opettajan mielestä ei todellakaan voi. Aiheesta väitellään parhaillaan mm. opettajien Facebook-ryhmässä, jossa on yli 40 000 alan ammattilaista.
Jaksan ihmetellä sitä, että halloweenia ei kukaan kyseenalaista. Se on toivotettu tervetulleeksi perinteeksi ilman kritiikkiä. Noitia, velhoja, hautakiviä ja kummituksia askarrellaan Suomen kouluissa ilolla ja innolla, ja samaan aikaan jouluevankeliumi koetaan turvattomaksi tai loukkaavaksi. Moni opettaja ei pidä seimiaihetta edes sopivana kuvataidetyön aiheena joulun alla. Olen tavannut useampia lapsia, jotka ahdistuvat aidosti halloween-aiheista, mutta en ole koskaan tavannut lasta, joka pitäisi joulukuvaelmaa pelottavana tai ahdistavana.
Kristinusko, ja sitä kautta joulukin, on vaikuttanut hyvin suuresti Suomen historiaan, kulttuuriin, hyvinvointivaltioksi kehittymiseen ja lainsäädäntöön, jopa lippuumme. Koko koululaitos on syntynyt vahvasti kristinuskon vaikutuksesta. Listaa voisi vielä jatkaa. Eikö näin ollen Suomen kouluissa ole tärkeää opettaa, mistä tämä kaikki ja koko jouluhössötys lomineen on saanut alkunsa? Miksi lipussamme on esimerkiksi se risti? Sehän on selkeästi kytköksissä seimikuvaelmaan.
Näen erittäin tärkeänä, että joulukuvaelma opetetaan kaikille Suomessa asuville lapsille osana suomalaista kulttuuria. Näytelmän katsominen tai siinä esiintyminen ei ole uskonnonharjoittamista. Opetushallitus sanoo onneksi sentään vielä asiasta näin: ”Suomessa esi- ja perusopetuksessa on useita perinteisiä juhlia, kuten joulujuhla, kevätjuhla ja itsenäisyyspäivän juhla. Opetuksen järjestäjät ja koulut päättävät juhlista ja niiden sisällöstä. Juhliin voi sisältyä myös joitakin uskontoon viittaavia elementtejä. Tällaiset juhlatraditiot ovat osa suomalaista kulttuuria. Juhlaan mahdollisesti sisältyvän yksittäisen virren laulamisen johdosta juhlaa ei voida uskonnollisen suvaitsevaisuuden nimissä pitää uskonnon harjoittamiseksi katsottavana tilaisuutena.” Toivon, että Suomen kouluissa pidetään tulevissa joulujuhlissa yllä kristillisiä juhlatraditioita, jotka ovat oleellinen osa suomalaista historiaa ja kulttuuria.
VANHENEMISTA EI SAA JOUTUA PELKÄÄMÄÄN
Moni ikäihminen haluaa asua kotona niin kauan kuin mahdollista ja tätä tahtoa tulee kunnioittaa. Mutta sitten, kun kotona ei pärjää, on päästävä ympärivuorokautiseen hoitoon.
Päivystykset ovat ruuhkautuneet ympäri Suomea. Osittain ruuhkat johtuvat siitä, että huonokuntoiset vanhukset hakeutuvat päivystykseen, koska muuten he eivät saa tarvitsemaansa hoitoa. Näin ei voi jatkua.
Suomen omaishoidon nykymalli on myös auttamatta ajastaan jäljessä ja kymmenet tuhannet omaishoitajat ovat vaikeassa asemassa ja jaksamisen äärirajoilla. Omaishoitajat tarvitsevat psykososiaalista ja taloudellista tukea esimerkiksi verotusta keventämällä. Lisäksi heidän tulisi saada nykyistä enemmän konkreettista apua, kuten tilapäishoito- ja päiväpaikkoja sekä sijaishoitajia. Tarvitaan myös etsivää työtä, jonka avulla löydetään ne, joilla ei edes ole omaishoidon sopimusta.
Tapasin hiljattain eräässä vaalitapahtumassa iäkkään kauppareissulla olleen herrasmiehen, jonka elämäntarinaa sain kuunnella pitkään. Hän kertoi olevansa Alzheimerin tautia sairastavan vaimonsa omaishoitaja ja kyynelsilmin hän valotti päivien kulkua ja sitä, kuinka hän on monesti aivan loppu. Vaimon muistamattomuus ei niinkään ollut hänen mielestään ongelma, vaan sairauden tuoma ilkeys ja aggressiivisuus, josta hän kertoi paljon. Minkäänlaista apua pariskunta ei saa mistään eikä mies voi koskaan pitää vapaapäivää työstään. Lopulta mies aivan hätkähti pitkäksi venynyttä keskusteluamme ja pahoitteli vieneensä aikaani. Hänen oli myös kiiruhdettava kauppareissulta takaisin vaimonsa luokse.
On korkea aika huomata omaishoitajien korvaamaton rooli hoivan kokonaisuudessa ja tukea heidän vaativaa työtään.
Kohtaamallani miehellä ei valitettavasti ollut vielä sopimusta omaishoidosta.
Omaishoitajuuden avulla valtio säästää jopa miljardeja euroja. Kotona hoidettavien ihmisten halutaan pärjäävän kotona mahdollisimman pitkään, jotta säästöä syntyy. Omaishoitajan voimavaroista ei yhteiskunta kuitenkaan tunnu olevan huolissaan. On korkea aika huomata omaishoitajien korvaamaton rooli hoivan kokonaisuudessa ja tukea heidän vaativaa työtään.